Onko siellä ketään? Onko siellä mitään?

Se oli kaunis kesäpäivä. Takana olivat kevään mittainen pääsykoeluku-urakka ja itse pääsykokeet. Astelin juuri ulos koesalista mietteliäin mielin. Hieman, ja vähän enemmänkin, epäilin, etten tulisi pääsemään sisään. Opiskelupaikatta jääminen vaan tarkoittaisi sitä, etten todellakaan tietäisi, mitä tekisin syksyllä. Sattumalta, sopivasti, kaksi opettajaa oli esittelemässä Alkio-opistoa. Koppasin lähtiessäni esitteen mukaan, vaikkakaan en vielä silloin arvannut, että todella myöhemmin löytäisin itseni kyseisestä paikasta.

Kului jokunen viikko, tulokset tulivat ja ne olivat pelkojeni kaltaiset: sisään en päässyt. Toisin sanoen minun oli pakko alkaa vakavasti pohtia, että mitäs nyt. Yrittääkö saada töitä, lähteäkö maailmalle, jäädäkö kotiin vai opiskellako jotain? Työelämä ei oikein houkuttanut; kaipasin edelleen ikäisiäni ihmisiä ja sosiaalista yhteisöä ympärilleni. Toisaalta olin hieman ujo: mihinpä minä olisin töihin mennyt ilman koulutusta tai riittävää rohkeutta? Kotiin ei kehdannut jäädä eikä maailmallekaan tullut lähdettyä, joten jäljelle jäi vaihtoehtona opiskella.

Pyrkimyksenäni oli päästä yliopistoon, joten yliopisto-opintojen suorittaminen tuntui mielekkäältä. En itse asiassa aluksi tiennyt, että tällaista systeemiä on olemassa. Tajuttuani avoimen yliopiston mahdollisuudet, minä kuitenkin innostuin. Voin tehdä yhden vuoden verran opintoja jo etukäteen ennen kuin olen yliopistolla! Opinnot voisi hyväksilukea sitten myöhemmin sisään päästyään. Sekös passaa, tuumailin.

Opintojen puolesta Alkio-opisto vaikutti siis täyttävän kriteerini. Suoritteet olivat eri avointen yliopistojen tarjontojen mukaisia, minkä kautta uskalsin luottaa opintojen laatuun. Vaan entäs kaikki muu? Kerran jos toisenkin mietin, mihin olen itseäni viemässä. Paikkahan on lähes kirjaimellisesti jossakin korvessa.
Onko siellä ketään? Onko siellä mitään?

Lueskelin Alkion Aviisi -lehteä, joka on opiskelijoiden itsensä toimittama, ja no, ainakin siinä jutut olivat myönteisiä. Entä jos siellä tosiaan olisikin kivaa? Yhteisö, joka on täynnä itseni ikäistä porukkaa, ruokaa saa kolme kertaa päivässä (paitsi viikonloppuna), pyykit saa pestä ilmaiseksi, kämppäänkään ei tarvitse ostaa oikeastaan mitään (siis kaikki kodinhoitovälineet on talon puolesta: tiskiaine, wc-paperi, roskapussit, yms. tavara)… Siellä voisi keskittyä täysillä niin opiskeluun kuin sosiaaliseen elämäänkin. Hmm…

No, minähän sitten lähdin. Kerranhan sitä eletään. Vähän meinasi aluksi jännittää kaikki uusi, ja epäilyttää josko en saisikaan kavereita ja paikassa ei olisi muutoinkaan mitään. Ilokseni pelko oli turha! Itse asiassa se oli minun kohdallani mitä upein vuosi. Suoritin draamakasvatuksen ja puheviestinnän opintoja, mistä pidin todella paljon. Minulla oli hauskaa, sain uusia kavereita ja huomasin rohkaistuneeni ja itsenäistyneeni kuluneen vuoden aikana.

Samalla, kuin vahingossa, tuli suoritettua opintoja yliopistoon. Se, käykö opiskelu ”kuin vahingossa”, toki riippuu varmasti siitä, mitä opintoja valitsee. Toiset opintojaksot voivat olla toisia vaativampia. Minä valitsin ilmaisutaidollisen puolen, mikä sopi minulle oikein hyvin.

Omasta puolestani voin lämpimästi suositella Alkio-opistoa paikaksi opiskella. Ja jos ilmaisutaito yhtään kiinnostaa, niin kokeilkaa draamakasvatusta – se on mahtavaa!

Lukuvuoden 2004-2005 kapsilainen